Uskon Jeesukseen, koska en pysty uskomaan Jeesukseen

Seison puhujanpulpetin takana. Vaikka on pimeää ja valonheittimet sokaisevat minut, tiedän salin olevan
täynnä uskovia nuoria, jotka kuuntelevat tarkasti, mitä sanon. Puhun Jumalan suurista teoista ja Jeesuksen kaikenkattavasta ristintyöstä. Varmat sanat eivät estä hiljaista ajatusta luikertelemasta mieleeni: entä jos mitään Jumalaa ei ole olemassakaan. Äkkiä saarnaaja tuntee olevansa koko kirkon heikkouskoisin.

Tällaista se on ollut lapsuudesta asti. Usko on ollut läsnä koko ajan, mutta se on ollut aina jotenkin vierasta, vaivaannuttavaa ja ulkopuolelta tulevaa. Epäusko taas on kuin rakas ystävä, hahmoltaan minun muotoiseni ja pulppuaa sydämestäni kuin kuolleen veden virta. Voin lukea Raamattua, rukoilla tai puhua kielillä, mutta kylmä epäilys istuu vieressäni. Pystyn argumentoimaan Jumalan olemassaolon ja kristinuskon puolesta kymmenellä eri tavalla ja uskomaan jokaiseen niistä täysin aivoin, mutta sielussani vallitsee agnostinen hiljaisuus. Olen kuunnellut tuhat saarnaa, jossa minulta pyydetään vahvaa uskoa jotta Jumala voisi toimia kauttani. Silloin tällöin olenkin uskonut julistajia, ja jonkin aikaa olen uskotellut itselleni  uskottelujeni olevan uskomattoman uskoisia. Lukemattomien epäonnistumisten jälkeen olen joutunut myöntämään, etten onnistu kaivamaan itsestäni uskonhaituvaakaan.

Kun ensimmäisen kerran tulin tietoiseksi uskoni olemattomuudesta joskus teini-iässä, tunsin suorastaan kauhua - olenko minä uskossa ollenkaan? Kun vertasin itseäni muihin seurakuntani nuoriin, näytti selvältä, ettei minulla ollut mitään toivoa päästä pelastettujen joukkoon, vaan minut oli selvästi predestinoitu helvettiin. Tein jo suorastaan surutyötä haudatessani Kristusta, jonka läheisyyttä kaipasin enemmän kuin mitään muuta, mutta johon en vain pystynyt uskomaan. Silloin Jumalan Henki puhalsi yllättävästä suunnasta.

Lukion uskonnontunnilla käsiteltiin uskonpuhdistusta. Kiinnostuin luterilaisuudesta ja kalvinismista, ja luin kaiken noiden kirkkokuntien teologisen kirjallisuuden, mitä käsiini sain. Ensimmäisenä minuun kolahti Augsburgin tunnustuksesta löytämäni luonnehdinta ihmisen luonnollisesta tilasta:
"...Aadamin lankeemuksen jälkeen kaikki ihmiset, jotka lisääntyvät luonnollisella tavalla, syntyvät synnissä, so. ilman jumalanpelkoa, ilman luottamusta Jumalaan sekä pahan himon hallitsemina..."
Oma kokemukseni epäuskostani olikin Raamatun mukaista. En siis voinut liikauttaa eväänikään pelastaakseni itseäni, koska kaikki inhimillinen yritys vie vain kauemmaksi Jumalasta. Mitä minun siis tuli tehdä pelastuakseni? "Ei mitään", reformaattorit vastasivat. Calvin viittoi pujoparrallaan kohti Efesolaiskirjettä:
"Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja. Se ei perustu ihmisen tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä."
Ef. 2:8 - 9
Tajuntani räjähti. En löydä pelastavaa uskoa itsestäni, koska se on lahja Jumalalta. Ja koska minä ihmisyyteni tähden vihaan luonnostani Jumalaa, kaikki tuntemani kaipaus Jumalan puoleen, kiintymys Jeesukseen ja huoli uskon vähyydestä tulee ulkopuoleltani - Jumalan antamasta uskon lahjasta! Olen siis pelastettu! Ei ole mitään väliä, kuinka lujasti pystyn itse uskomaan - vain huokaus Jumalan puoleen ja hän hoitaa loput.

Vaikka joskus tuntuu, ettei omasta uskostani ole mitään jäljellä, huomaan olevani kuin liimattuna kiinni Jeesuksessa. En pysty pyristelemään irti. Silloin kun ei jaksa, voi, kiinnosta tai halua uskoa, huomaan Pyhän Hengen puristavan minusta lujemmin. Kyseessä ei ole jokin älyllinen oivallus, uskonnollinen kokemus tai emootio. Nämä kaikki kyllä kuuluvat uskoon, mutta olen tullut siihen ymmärrykseen, että usko itse on se, mikä jää jäljelle kun varmuus, teot ja tunteet riisutaan pois.

Siis hiiteen kaikki uskottelu! En tahdo asettaa iankaikkisuuttani niin huteran asian kuin oman uskoni varaan. Minulle riittää se usko, mitä Jumala minulle antaa, ja kaikki sen yli menevä joutaa pöntöstä alas. Minä nauran omalle epäuskolleni, koska tiedän, että Jeesuksen veri ei siitä vapise. Kun huomaan uskoni horjuvan, en ahdistu, vaan tunnustan kyvyttömyyteni uskoa Jeesukseen. Ja juuri siksi minä häneen uskon.

Kommentit

  1. Vau. Niin vapauttavaa ja niin totta. Kiitos!

    VastaaPoista
  2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  3. Samanlaisia pohdintoja on ollut itsellänikin. Siihen lopputulokseen tulen joka kerta: Jumalaa olemassaoloa ei voi todistaa, se on vain uskottava ja jos Jumalan voisi todistaa täysin, mihin uskoa enää tarvittaisiin. Jumala on niin suuri ja käsittämätön, ettei sitä aina pieni ihmissydän ymmärrä.

    VastaaPoista
  4. törmäsin just äsken sun blogiisi ja totisesti tykkään siitä!! :)

    VastaaPoista
  5. Kiitos rohkaisustasi! :) Itse fanitan oikein paljon Symboliuniversumianne ja vierailen siellä vähintään viikoittain toivoen, että olisitte julkaisseet jotain uutta :D

    VastaaPoista
  6. Kiitos tuhannesti Markus! Tämä nimenomainen aihe ja kysymys on tehnyt elämästi enemmän ja vähemmän helvettiä viimmeisen kolmen vuoden ajan. Tämä toi suurta helpotusta!

    Isolla kädellä siunausta!

    VastaaPoista
  7. Se on tuttu helvetti minullekin. Onneksi evankeliumin sanoma on vapauttava ja armo on suuri! :)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Jumala ei ole kristitty

Jos luomiskertomus ei ole historiallista faktaa, niin mitä sitten?

Onko Jumala sadisti? Kamppailuni helvettiopin kanssa